Olen aina tuntenut sympatiaa Anna-Leena Härköstä kohtaan - en niinkään hänen kirjallisen tuotantonsa vuoksi vaan persoonan.
Hänhän on sekä näyttelijänä että yksityishenkilönä ollut melko paljon julkisuudessa. Eräs asia, josta pidän Härkösessä on hänen suorapuheisuutensa ja verbaalinen taitonsa. Pidin myös
romaanista Ei kiitos (Otava 2008), jossa Härkönen pääsee esittämään tuota suorapuheisuutta estoitta. Romaani on sangen ilkeä ja pessimistinen tunnelmaltaan. Talvella 2014 ensi-iltansa saanut elokuvaversio on paljon valoisampi
ja humoristisempi sekä kauniisti kuvattu ja lavastettu. Pidin myös siitä. Alla joitakin herkullisia lainauksia kirjasta.
“Minä olen olen ratkaisukeskeinen ihminen. Jos joku valittaa minulle huonoa oloaan, alan keksiä
keinoja, joilla parantaa hänet. Unohdan säännöllisesti, että kaikki eivä tahdo parantua. He tahtovat valittaa.”
“Miehet ja heidän poistuvat selkänsä. Aina he lähtevät kesken kaiken
pois, aina he hylkäävät. He eivät vaadi mitään elämältä. He eivät viitsi tehdä muutoksia, eivät ota riskejä, eivät halua mitään, mikä veisi liikaa energiaa. Näen heidät
pelkkänä roskajoukkona, jota ei voi enää millään takoa yhteiskuntakelpoiseksi.”
“Rakkaus on sitä, että antaa toisen pilata elämänsä.”
“Minua pelottaa ainoastaan
yksi asia: Entä jos tässä nimenomaisessa konvehdissa ei ole sisusta?”
” (vaimo) Mitä sä toivot tältä elämältä, mitä sä tarttisit että sä olisit onnellinen? - (mies)
En mä tiiä. En mitään erityistä.”
“Sitähän sanotaan, että ei voi antaa sellaista mitä itse ei ole saanut. Minä olen toista mieltä. Juuri sitä voi antaa mitä ei ole itse
saanut.”